Lääkäri lausuu – turhaan vai tarpeeseen?

Kun henkilö hakee vammaispalvelulain mukaisia palveluja, kuten liikkumisen tukea, henkilökohtaista apua tai esteettömän asumisen tukea, ratkaisevaa ei ole pelkkä diagnoosi. Keskeistä on se, miten vamma tai sairaus vaikuttaa henkilön toimintakykyyn, itsenäiseen elämään ja arjessa selviytymiseen.  

Lääkärin tai muun terveydenhuollon ammattilaisen lausunnolla on tärkeä tehtävä. Se antaa tietoa vamman tai sairauden aiheuttamista toimintarajoitteista ja auttaa muodostamaan kokonaiskuvaa asiakkaan tilanteesta ja palvelujen tarpeesta. Tai todisteen siitä, että vamma tai sairaus ei liity ikääntymiseen. 

Mitä hyvä lausunto kertoo?

Vammaispalveluja varten laaditussa lausunnossa on tärkeää kuvata vamman tai sairauden konkreettiset vaikutukset arkeen. Mitä henkilö pystyy tekemään ja missä hän kohtaa vaikeuksia? Mihin hän tarvitsee apua tai tukea? Millaisia toimintarajoitteita vamma tai sairaus aiheuttaa ja kuinka pitkäaikaisia ne ovat?  

Lausunnossa voidaan kuvata myös palvelun arvioinnin kannalta muita olennaisia seikkoja. Esimerkiksi liikkumisen tuen kohdalla merkitystä on sillä, pystyykö henkilö käyttämään julkista joukkoliikennettä vai aiheuttaako sen käyttäminen hänelle vamman tai sairauden vuoksi erityisiä vaikeuksia.  

Päätöksen palvelun myöntämisestä tekee hyvinvointialueen sosiaali- ja /tai vammaispalveluiden viranhaltija. Lääkärinlausunto ei siis ratkaise sitä, mihin palveluun henkilöllä on oikeus. Se on kuitenkin tärkeä asiakirja ja tietopohja, jonka perusteella asiakkaan yksilöllistä tilannetta ja palvelujen tarvetta arvioidaan.  

Miksi asiakkaat ovat hämmentyneitä?

Vammaispalvelulain soveltamiseen ja erityisesti elämänvaiheessa tavanomaisen avun, tuen ja huolenpidon arviointiin liittyy kysymyksiä, jotka hämmentävät niin asiakkaita kuin ammattilaisiakin. Myös lääkärinlausunnon merkitys osana arviointia näyttää olevan osin epäselvä.  

Invalidiliiton neuvontaan yhteyttä ottaneet asiakkaat ovat kertoneet saaneensa esimerkiksi kommentteja, joiden mukaan lääkärinlausuntoa ei huomioida tai lääkäri ei voi arvioida henkilön palvelujen tarvetta. Tämä herättää kysymyksen: mikä merkitys terveydenhuollon arviolla toimintakyvystä lopulta on palvelutarpeen arvioinnissa?  

Erityisen hankalia ovat tilanteet, joissa vamman pitkäaikaisuus tai pysyvyys voidaan lääketieteellisesti todeta jo varhaisessa vaiheessa, mutta palvelujen tarvetta arvioitaessa merkitystä annetaan vammautumisesta kuluneelle ajalle. Hyvinvointialueet eivät saa pitää vuoden aikarajaa ehdottomana tai kategorisena, vaan palvelun saamisen pitää perustua yksilölliseen arvioon. Palvelun tarve voi kuitenkin olla ilmeinen heti, esimerkiksi selkäydinvamman aiheuttaman neliraajahalvauksen vaikutukset toimintakykyyn ovat merkittäviä jo ensimmäisistä kuukausista lähtien.  

Hyvinvointialueiden ohjeissa voidaan edellyttää hakemuksen liitteeksi lääkärinlausuntoa tai muuta lääketieteellistä selvitystä, jossa kuvataan vammaa tai sairautta ja sen vaikutusta toimintakykyyn. Asiakkaan näkökulmasta tilanne on ristiriitainen, jos lausunto pyydetään, mutta sen merkitys palvelutarpeen arvioinnissa jää epäselväksi.  

Missä on sote-integraatio?

Sote-uudistuksen tavoitteena on ollut sovittaa sosiaali- ja terveyspalvelut yhteen niin, että asiakkaan palvelukokonaisuus olisi mahdollisimman sujuva. Eri alojen ammattilaisten tiedon ja osaamisen pitäisi täydentää toisiaan.  

Tässä kokonaisuudessa terveydenhuollon arvio toimintakyvystä on osa yhteistä tietopohjaa. Terveydenhuollon ammattilainen arvioi vammaa, sairautta ja niiden vaikutuksia toimintakykyyn. Sosiaalihuollossa arvioidaan asiakkaan yksilöllistä palvelujen tarvetta ja sitä, millä palveluilla siihen voidaan vastata. Molempia näkökulmia tarvitaan.  

Turha vai tarpeellinen?

On varmasti tilanteita, joissa lausuntoja pyydetään päällekkäisesti tai tarpeettomasti. Hallinnollista työtä kannattaa vähentää silloin, kun se ei tuo lisäarvoa asiakkaalle tai päätöksenteolle.  

Vammaispalveluissa lääkärinlausunto on olennainen osa asiakkaan tilanteesta saatavaa tietoa. Sen avulla voidaan osoittaa ja kuvata sellaisia vamman tai sairauden aiheuttamia toimintarajoitteita, joilla on merkitystä palvelutarpeen arvioinnissa.  

Siksi keskeinen kysymys ei ehkä olekaan, tarvitaanko lääkärinlausunto vai ei, vaan milloin sitä tarvitaan ja mitä tietoa siitä tarvitaan. Kyse ei myöskään ole vain lääkärinlausunnoista, vaan siitä, kuinka hyvin sosiaali- ja terveydenhuollon tieto ja osaaminen yhdistyvät asiakkaan yksilöllisen tilanteen arviointiin ja palveluiden myöntämiseen.