Osaamista on – miksi työelämän ovet eivät avaudu?

Kirjoittanut Anne Mäki

Kuvitellaan kaksi työnhakijaa, joilla on sama koulutus, sama työkokemus ja yhtä vahva motivaatio tehdä töitä. Toinen heistä käyttää pyörätuolia. Tutkimusten mukaan heidän mahdollisuutensa päästä työhaastatteluun eivät kuitenkaan ole samat.

Tämä kertoo olennaisen vammaisten ihmisten työllisyydestä Suomessa. Kyse ei ole osaamisen tai työhalun puutteesta, vaan siitä, että työelämän rakenteet, rekrytointikäytännöt ja palvelujärjestelmä eivät vielä tarjoa kaikille yhdenvertaisia mahdollisuuksia. Siksi työllisyyskuilun kaventaminen edellyttää määrätietoisia ja vaikuttavia toimia.

Rakenteet ratkaisevat työllistymisen mahdollisuudet

Vammaisuutta tarkastellaan ympäristön ja yksilön välisenä suhteena. Työllistymistä estävät usein esteelliset työympäristöt, puuttuvat mukautukset, puutteelliset palvelut sekä työnantajien ennakkoluulot.

Tuoreen tutkimuksen mukaan pyörätuolia käyttävät työnhakijat kohtaavat rekrytoinneissa merkittävää torjuntaa, vaikka heidän koulutuksensa ja työkokemuksensa vastaisivat tehtävän vaatimuksia. Syrjintä kohdistuu erityisesti pyörätuolilla liikkuviin naisiin.

Kun esteet syntyvät yhteiskunnan rakenteista, myös ratkaisut voidaan rakentaa yhteiskunnan yhteisellä vastuulla.

Miksi työllisyyskuilu ei ole kaventunut?

Vaikka vammaisten henkilöiden oikeudet ovat viime vuosikymmeninä vahvistuneet, työmarkkina-asema ei ole parantunut samassa suhteessa. Ero vammaisten ja vammattomien henkilöiden työllisyysasteessa on pysynyt Suomessa pitkään noin 20 prosenttiyksikön suuruisena. Tilanne on erityisen vaikea henkilöille, joilla on vakavia toimintarajoitteita. Vuonna 2024 toimintarajoitteisten henkilöiden työllisyysaste oli keskimäärin 63,5 prosenttia, mutta vakavia rajoitteita kokevilla vain noin 31 prosenttia.

Kun ero työmarkkinoilla pysyy vuodesta toiseen lähes muuttumattomana, se kertoo ennen kaikkea siitä, että tarvitaan nykyistä vahvempia, paremmin kohdennettuja ja pitkäjänteisempiä ratkaisuja.

Palvelujen pitää tukea, ei kuormittaa

Vammaisfoorumin toteuttaman kyselyn tulokset osoittavat, että vammaisten ja osatyökykyisten työllisyyspalveluissa on sekä huolenaiheita että selkeitä kehittämisen paikkoja. Vastaajat olivat pääosin työikäisiä, koulutettuja ja työhaluisia ihmisiä, joiden työllistymistä voidaan tukea paremmin, kun terveydelliset haasteet, rakenteelliset esteet ja palvelujen puutteet tunnistetaan ajoissa.

Kyselyssä 38 prosenttia vastaajista kertoi, ettei ollut saanut lainkaan työllisyyspalveluja, ja vain noin viidennes koki palvelut hyödyllisiksi. Samalla työhönvalmentajien tuki nähtiin toimivana ja vaikuttavana, mutta liian harvojen saatavilla olevana.

Tulokset osoittavat, että kyse ei ole yksittäisten ihmisten vaikeuksista, vaan palvelujärjestelmän kehittämistarpeesta. Palvelujen tulisi vahvistaa hyvinvointia ja työllistymisen edellytyksiä ilman, että ne lisäävät kuormitusta.

Erityistoimet ovat yhdenvertaisuuden väline

YK:n vammaisyleissopimus velvoittaa Suomea edistämään vammaisten henkilöiden oikeutta työhön aktiivisin toimenpitein. Vammaissopimuksen toimeenpanoa valvova komitea on kiinnittänyt huomiota Suomessa esiintyviin ennakkoluuloihin, vähäiseen osallistumiseen avoimille työmarkkinoille sekä työllistymistä edistävien positiivisten toimien riittämättömyyteen.

Komitean viesti muistuttaa, että erityistoimet eivät ole etuoikeuksia, vaan keino rakentaa yhdenvertaisempaa työelämää ja korjata rakenteellista epätasa-arvoa.

Käytännössä erityistoimet voivat tarkoittaa esimerkiksi kohtuullisten mukautusten varmistamista, työhönvalmennuksen parempaa saatavuutta, työnantajien neuvontaa ja kannustimia sekä rekrytointikäytäntöjen kehittämistä. Kun keinot ovat selkeitä ja helposti käytettäviä, ne hyödyttävät sekä työnhakijoita että työnantajia.

Tarvitaanko Suomeen myös työnantajia velvoittavia keinoja?

Nykyisin käytössä olevat keinot eivät kuitenkaan ole poistaneet työllisyyskuilua vammaisten ihmisten ja muun väestön välillä. Suomessa kiintiömalli herättää usein vastustusta, vaikka monissa Euroopan maissa se on osa työllisyyspolitiikkaa. Tavoitteena ei pitäisi olla ihmisten palkkaaminen vammaisuuden perusteella, vaan varmistaa työnantajien vastuu yhdenvertaisuuden toteutumisesta käytännössä.

Kun rekrytointisyrjintää esiintyy edelleen ja työllisyyskuilu pysyy suurena, on perusteltua selvittää, millainen Suomeen soveltuva kiintiö- tai velvoitemalli voisi täydentää nykyisiä keinoja.

Kiintiömalli ei tietenkään yksin ratkaise työllisyyskuilua, mutta sen rinnalla voidaan vahvistaa esteettömiä työpaikkoja, toimivia palveluja, työnantajakannustimia ja asennemuutosta.

Suomella ei ole varaa menettää tätä osaamista

Vammaisten ihmisten työllistymisen edistäminen on yhtä aikaa yhdenvertaisuus-, työvoima-, talous- ja tulevaisuuspolitiikkaa. Jokainen työelämään pääsevä ihminen vahvistaa työvoiman saatavuutta, veropohjaa ja yhteiskunnallista osallisuutta.

Huomio on suunnattava siihen, miten erityiset toimet toteutetaan mahdollisimman vaikuttavasti. Nykyiset ratkaisut eivät vielä riitä varmistamaan vammaisten ihmisten yhdenvertaista pääsyä työelämään, mutta tieto, tutkimus ja käytännön kokemukset osoittavat, että esteitä voidaan purkaa ja työelämän ovia avata yhä useammalle.

Vammaisten ihmisten työllisyyskuilu ei ole luonnonlaki. Sitä voidaan kaventaa, jos todella halutaan.