Apuvälineet ovat ihmisoikeuskysymys

On aika siirtyä pois massaratkaisuista kohti käyttäjälähtöistä ajattelua, jossa yksilön tarve ohjaa toimintaa – ei päinvastoin. Yksi koko ei sovi kaikille, eikä tarvitsekaan. Välttämättömyyksien kohdalla ainoa hyväksyttävä ratkaisu on sellainen, joka mahdollistaa elämän – ei vain olemassaolon. 

Mistä apuvälineissä oikeastaan on kyse?

Apuvälineet mielletään helposti vain välineiksi – pyörätuoleiksi, rollaattoreiksi, kuulokojeiksi tai kommunikointilaitteiksi. Mutta pinnan alla kysymys on jostain paljon suuremmasta: oikeudesta osallistua, liikkua, tehdä itse, olla riippumaton. Jokainen meistä rakentaa identiteettiään osallisuuden ja toimijuuden kautta – ja kun toimintakyky heikkenee, juuri apuvälineet voivat olla se keino, joka palauttaa hallinnan elämään. 

Silti liian usein unohdamme, että apuväline ei ole automaattisesti avuksi, vaikka se olisi teknisesti saatavilla. Vain yksilöllisesti arvioitu, oikeaan aikaan luovutettu ja käyttöympäristöön soveltuva apuväline on oikeasti toimiva ratkaisu. 

Apuväline ei ole vain hankinta – se on kohtaaminen

Apuvälinepalveluiden kentällä korostuu usein järjestelmän näkökulma: prosessit, puitesopimukset, standardiratkaisut. Mutta käyttäjän näkökulmasta kyse on paljon henkilökohtaisemmasta asiasta – siitä, kokeeko hän tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi. Tunnistetaanko hänen arjessaan piilevät haasteet? Osoitetaanko luottamusta hänen asiantuntijuuteensa omasta elämästään? 

Invalidiliiton vuoden 2024 kysely apuvälinepalveluiden käyttäjien kokemuksista osoittaa karulla tavalla, että käyttäjien yksilöllisiä tarpeita ei useinkaan huomioida. Prosessit eivät jousta, eivätkä harvinaisemmat tai muokatut ratkaisut tahdo toteutua – vaikka juuri ne ovat usein kaikkein välttämättömimpiä. 

Oikeusasiamiehen ratkaisu muistuttaa: viivyttely ei ole neutraali teko

Kun tarvittava apuväline viivästyy, kyse ei ole vain teknisestä ongelmasta. Se voi merkitä menetettyä itsenäisyyttä, syrjäytymistä tai jopa vaaratilanteita. Eduskunnan oikeusasiamies antoi syyskuussa 2025 päätöksen (EOAK/6882/2024), jossa se totesi Helsingin kaupungin menetelleen lainvastaisesti apuvälinepalveluiden toteutuksessa. Ratkaisussa painotettiin erityisesti sitä, että sopivaa apuvälinettä ei ollut löydetty kohtuullisessa ajassa, eikä yksilöllisiä muutoksia oltu tehty tarpeen mukaan. 

Tämä ei ole poikkeus, vaan esimerkki tilanteesta, jossa järjestelmän jäykkyys kohtaa yksilön arjen. Ja kun näin käy, seuraukset ovat konkreettisia – eivät pelkästään tilastollisia. 

Apuvälineen takana on ihminen

Yksi blogikirjoitus ei ratkaise apuvälinepalveluiden ongelmia. Mutta se voi muistuttaa meitä siitä, että jokaisen välineen, säädöksen ja prosessin taustalla on ihminen. Henkilö, jonka arki voi pysähtyä tai lähteä liikkeelle riippuen siitä, kuinka järjestelmä toimii – tai ei toimi. 

Emme voi tyytyä järjestelmään, joka palvelee keskivertoa, mutta unohtaa reunat. Tarvitaan rohkeutta tarkastella rakenteita, joissa yksilöllisyys jää byrokratian jalkoihin. Tarvitaan kykyä nähdä apuvälineet enemmän kuin vain hoidon jatkeena – nähdä ne osana yhdenvertaista yhteiskuntaa. 

Lopuksi: Mitä jos ajattelisimme toisin?

Entä jos emme enää kysyisi, "kuinka tämä apuväline mahtuu järjestelmään", vaan "miten järjestelmä voi mukautua tämän ihmisen tarpeeseen"? 

Tämä on se kysymys, jonka äärellä meidän pitäisi olla – ei vain silloin, kun joku tekee kantelun, vaan jokaisessa apuvälineprosessissa, jokaisessa kohtaamisessa, jokaisessa päätöksessä. 

Koska apuväline ei ole vain väline. Se on mahdollisuus elää – ei vain selviytyä.

Apuväline 2025 -tapahtuma 6.-8.11. Tampereella. Tervetuloa Invalidiliiton osastolle!