Elokuun puolessa välissä osallistuin vammaisjärjestöjen naisverkoston ja Invalidiliiton naistoiminnan yhdyshenkilönä YK:n tasa-arvojärjestö UN Womenin verkkopaneeliin, jonka aiheena oli vammaisten naisten häirintään työelämässä ja opinnoissa ("Sexual Harassment against Women with Disabilities in the World of Work and on Campus"). Tässä joitakin nostoja, joita peilasin myös Suomen oloihin. Vaikka paneelin otsikko oli työelämään ja opiskeluun liittyvä, aiheet pätevät myös yleismaailmallisesti.
Yhtenä tällaisena asiana paneelissa nostettiin vammaisten naisten tekemien seksuaalisen häirinnän ilmoitusten käsittely. Ensinnäkin laissa pitää tunnistaa vammaisten naisten ja tyttöjen oikeudet ja myös se, että esimerkiksi laitoksissa asuvien kokemukset saattavat olla hyvin vakavia. Suomessakin valmistellaan seksuaalirikossääntelyuudistusta, johon Invalidiliittokin on ottanut kantaa. Ja miten edes mahdollistetaan asiasta kertominen, jos uhri on riippuvainen tekijän hoivasta tai avusta?
Toisena asiana paneelissa tuotiin esiin, kuinka asenteet vammaisten naisten ja tyttöjen seksuaalisuutta kohtaan vaikuttavat myös ilmoitusten käsittelyyn liittyvissä kohtaamisissa. Kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä ei aina uskota, koska ajatellaan, että kuka nyt vammaiseen koskisi. Tähän pohjaten epäillään vammaisen korostunutta seksuaalista käyttäytymistä, ja kuten seksuaalihäirinnässä muutenkin, usein syyllistetään uhria. Tai saatetaan jopa ilmaista, että vammaisen pitäisi olla tyytyväinen, kun saa edes jotain huomiota.
Tämä ei ole oikein. Vammaiset naiset ja tytöt ovat seksuaalisia ihmisiä ja heillä tulee olla oikeus ja mahdollisuus ilmaista seksuaalista suuntautumistaan, olla parisuhteessa tai seksisuhteessa. He saattavat yhtä hyvin kohdata seksuaalihäirintää, ja heillä on täysi oikeus kieltäytyä hyväksymästä loukkaavaa tai ahdistelevaa käytöstä. Kuten jokaisella, myös vammaisilla naisilla ja tytöillä on oikeus seksuaaliseen koskemattomuuteen.
Kolmantena paneelissa nostettiin asian käsittelyyn liittyvä esimerkki, että näkövammaisen kuvaus tekijästä voi olla erilainen, mutta se on yhtä pitävä ja tunnistettava kuin näkevän kuvaus. Samoin muistutettiin kohtuullisten mukautusten tarpeellisuudesta kuulemisessa tai istunnossa: paikan tulee olla esteetön, joku voi tarvita rauhallisemman ympäristön, enemmän aikaa kertoa näkökulmansa, tauon tai muita mukautuksia.
Lisäksi paneelissa pohdittiin, mahdollistaako vammaisten naisten taloudellinen tilanne oikeuskäsittelyn: mitä prosessi maksaa tai miten matkat ilmoituksen tekemiseen tai istuntoon järjestyvät? Itse pohdin asiointimatkoihin tarkoitettujen kuljetuspalvelujen riittämättömyyttä yleensäkin Suomessa. Haluaisitko itse alkaa selittämään sosiaalityöntekijälle, että nyt tarvitsisin lisää kuljetuspalvelumatkoja, kun raiskauskäsittely on menossa?
Toinen paneelin ydinasia oli vammaisten naisten ja tyttöjen oikeus tietoon seksuaalioikeuksista ja -terveydestä. Kuten muillekin, vammaisille tytöille tulee opettaa normit ja heidän omat rajansa. Heidän itsetuntoaan on kasvatettava, niin että he hyväksyvät seksuaalisuutensa, mutta eivät hyväksy heihin kohdistuvaa loukkaavaa käytöstä. Heille tulee sanoa, että erilaisista ehdotuksista on oikeus kieltäytyä. Osa tästä vastuusta kuuluu vammaisten vanhemmille.
Suomessa rooli on myös koulun ja kouluterveydenhuollon seksuaalikasvatuksella. Koska olen kuullut tästä hyvin monenlaisia kokemuksia, pohdin, miten voitaisiin vaikuttaa, että ketään ei syrjitä ja jätetä pois esimerkiksi koulun seksuaalikasvatuksesta. Miten voitaisiin varmistaa, että erilaiset kampanjat ja tiedotus ovat saavutettavia ja esteettömiä?
Panelistit muistuttivat myös, että vammaiset naiset ja tytöt eivät ole mikään pieni marginaalinen ryhmä, vaan muodostavat merkittävän vähemmistön. Ja aivan liian monet vammaiset naiset ja tytöt joutuvat kohtaamaan seksuaalista häirintää. Häirintäkokemukset ovat moninkertaisia verrattuna keskivertonaisiin – myös Suomessa.
Olen omassa työssäni kohdannut jonkinlaista vammaisiin naisiin ja tyttöihin liittyvien ongelmien ja epäkohtien sivuttamista, aivan kuin sillä ei olisi merkitystä. Pohdinkin, ymmärretäänkö Suomessa kuinka laajasta ongelmasta voi olla kyse?
Panelistitkin nostivat esiin, kuinka vammaiset naiset ja tytöt ovat olleet väliinputoajia seksuaalisen häirinnän kokemusten kanssa. Niitä ei ole huomioitu naisten tai vammaisten oikeuksissa, mutta onneksi viime vuosina asiaan on tartuttu.
Kun olin mukana Vammaisfoorumin naistyöryhmässä, jossa käytiin läpi vammaiskyselyn naisten vastauksia rinnakkaisraporttia varten YK:n vammaissopimuksen toteutumisesta Suomessa, toimme myös esille, että tutkittua tietoa on liian vähän. Mutta haluaisin tässä muistuttaa, että vaikka tietoa on liian vähän, sitä kuitenkin on ja se selkeästi osoittaa vammaisten naisten ja tyttöjen haavoittuvuuden ja altistumisen seksuaaliseen häirintään. Pitäisikö siis Suomessakin lakata piiloutumasta tekosyiden taakse ja ottaa vammaiset naiset ja tytöt huomioon puhuttaessa naisten seksuaalioikeuksista sekä naisten kokemasta syrjinnästä ja häirinnästä?
Panelisteina 13.8.2020:
Julkaisuja: